Olin toistakymmentä vuotta sitten palaamassa Kreetalta lomamatkalta, kun päälle tuli poikkeustila. Kreikkalaiset lentokenttätyöntekijät olivat menossa iltapäivällä lakkoon, mutta matkustajat piti saada ensin alta pois. Joten asiat hoidettiin ripeästi: matkalaukkujen ruumalipukkeet oli tulostettu valmiiksi, samoin matkustajien boarding passit. Kaikki sujui kuin Strömsössä, muodollisuudet hoituivat hetkessä ja pääsimme alta aikayksikön odottelemaan lentoamme Iraklionin kentän pienelle taxfree-vyöhykkeelle. Lentokin lähti ajallaan. Piti tietenkin miettiä, voisiko kaikki sujua normaalioloissakin yhtä vauhdikkaasti.

Toinen samaan aihepiiriin liittyvä muistikuva on muutaman vuoden takaa, kun teetin kotiimme remonttia. Liike oli arvostettu ja hyvämaineinen, mutta työn jälki ei kuitenkaan vastannut toivottua. Kun moitin firman vetäjälle kattolistojen viimeistelyä, hän tarttui saumauspurkkiin ja korjasi kiukkuisesti yhden näyttämään hyvältä, noin niin kuin malliksi. Tokaisi sitten, että tältä tämä näyttäisi, jos kunnolla tehtäisiin. Ja hyvältähän se näytti – minä vain jäin suu auki ihmettelemään, missä vaiheessa olimme sopineet, että työtä ei tehtäisi kunnolla.

Eräs yllätys koronakriisistä on ollut, että monissa yrityksissä on löydetty uudenlaista tehoa työskentelyyn. Projektit valmistuvat nopeammin ja vähemmällä porukalla kuin aiemmin, palavereissa ei soiteta suuta vaan puhutaan asiaa, digitalisaation kanssa ei enää emmitä vaan kaikki hoidetaan verkossa – eli siis niin kuin mitä? Nytkö vasta asioita ruvettiin tekemään kunnolla, kun oli pakko? Entä mitä tämän jälkeen tapahtuu? Voisiko “uusi normaali” ollakin se, että asioita ruvettaisiin hoitamaan kunnolla, eikä vätysteltäisi?

Asiakkaalla on oikeus saada parasta mahdollista palvelua, vaikka hän ei sitä erikseen hoksaisi pyytää. Ja kun työnsä tekee kunnolla, myös tekijälle jää hyvä mieli. Yritetään pitää tästä kiinni.

Julkaistu 29.5.2020
Mercus Software